Tuulilla on 2 polvea sukua virtuaalimaailmassa.
iii. Jalopeura ei järjen valolla juhlinut. 167-senttinen, hyvin punainen punarautias ori oli rauhallinen, leppoisa (”seurakoiramainen nallukka”) kaveri, joka ei hätkähtänyt oikeastaan mitään. Silloinkaan, kun olisi pitänyt. Ori ei voinut käsittää, miten samasta sähkölangasta sai useamman sähköiskun tai kuinka vesi ei ilmesty takaisin saaviin, jos sen kaataa. Tämän yksinkertaisuuden vuoksi Jalopeuran ratsukoulutus oli melkoisen hidasta, mutta se kannatti; hölmöläisestä kuoriutui rohkea CIC1-tason suorittaja. Umpityhmä, sellainen, joka ei ymmärtänyt kieltää jos oli aihetta, mutta fiksun ratsastajan kanssa ori tahkosi tulosta kahden kenttämestaruushopean ja useiden voittojen ja sijoitusten verran. ”Jos ei muuta, niin on se kiva katsella”, orin omistaja totesi muutaman kerran. Ja olihan se; ryhdikäs, hyvät tyypit ja leimat, ilmeikäs pää, hyvin asettunut lyhyehkö kaula, matala säkä, vankahko runko, pitkähkö pyöreähkö lautanen. Järeähköt jalat, lyhyet vuohiset ja takaset hieman pihdissä.
HeA/110cm/CIC1-tasoinen ori liikkui suorin, väljin liikkein, yliastunta oli hyvä. Käynti ja ravi olivat vähän vaatimattomammat ja matalammat, mutta laukka rakentui enemmän ylämäkeen ja pyöri hyvin. Jalopeuran hyppytekniikka oli erinomainen, mutta esteäly raudikolta tuntui puuttuvan kokonaan. Jalopeura hyppäsi ihan aina, ponnistaen välillä mistä sattuu, eikä hevonen yksinkertaisesti ymmärtänyt lyödä liinoja kiinni vaikka lähestyminen oli jostain syystä toivoton. Siksi ori vaati todella skarpin, osaavan ratsastajan esteille. Sileällä ori oli kenen tahansa ratsastettavissa; kiltti, yhteistyöhaluinen puksuttaja, joka hölkkäili iloisesti aloittelijoiden alla tai lähti tosissaan treenaamaan osaavamman kanssa. Jalopeura näki juuri niin paljon vaivaa kuin siltä vaadittiin. Käsitellessä tämä ”pyhä yksinkertaisuus” sopi periaatteessa kenen tahansa käsiin, sen verran lauhkea, kiltti ja sosiaalinen hevonen Jalopeura oli.
R-suunnalle II-palkinnolla jalostusarvostellun orin palkintoluokitus nousi kilpailutulosten perusteella I-palkinnoksi. Hyvistä kilpailutuloksistaan huolimatta Jalopeura jäi jalostusmarkkinoilla karismaattisempien orien jalkoihin. Jalopeura sai yhteensä 76 jälkeläistä, jotka saivat isältään hyvän laukan sekä kapasiteettia niin koulu- kuin estepuolelle. Lisäksi ori periytti kestäviä, melko hyväasentoisia jalkoja sekä erittäin tunnistettavaa pään ja kaulan muotoa. Jalopeura kuoli 28-vuotiaana.
iie. RKTK-II, Jälkeläisvalio, useiden menestyneiden kenttäratsujen emä Sekasorto oli erittäin lupaava ratsu. Varsanäyttelyistä kakkospalkintoja napsinut tamma aiheutti kolmivuotiaana laatuarvosteluissa lähinnä häslinkiä vetäessään rallia edestakaisin irtohypytyskujaa. Nelivuotiaana tamma skarppasi ollen karsintansa lupaavin estehevonen (finaali jäi välistä sairastapauksen vuoksi). Viisivuotiaana tamma oli jälleen lupaavin estehevonen, muttei malttanut keskittyä finaalissa pudoten siellä sijojen häntäpäähän. Kasvattajakilpailussa Sekasorto yllättäen malttoi mielensä voittaen esteosuuden.
Suurikokoiseksi (167cm) kasvanut, sukkajalkainen punaraudikko muistutti ulkonäöltään paljon isäänsä, joskin oli ryhdikäs. Hyvät tyypit ja leimat, leveähkösti liittynyt kaareva kaula, pitkähköt lavat, pitkähkö vankahko runko, kantava lanne, hyvä lautanen, järeähköt jalat, joissa lyhyet etusääret ja pitkähköt vuohiset, etuset sapelihakuiset. Tamma liikkui kevyesti ja elastisesti, ravissa herkästi hätäisesti tikuttaen. Askel oli pitkä, tamma kantoi itsensä hyvin, takaosa työnsi kunnolla. Hypyt olivat nopeita, selän ja kaulan käyttö hyvää, jalkatekniikka lähes moitteeton. Innostuessaan Sekasorto hyppäsi mistä sattui, miten sattui, välillä jyräten esteet (nimi oli ehkä turhankin osuva). Maastoesteillä tamma skarppasi, sillä se oli huomannut, ettei tukki antanut periksi kuten jokin heppoinen kannattimilla seisova lankku. Vaikka tamma olikin turhan energinen ja kuumuva, eikä aina keskittynyt, se onnistui (fiaskoratojensa lisäksi) sijoittumaan 110cm esteradoilla sekä helppo/CIC1 -tason kenttäkisoissa. Mikäli tamma olisi ollut vähän helpompi ratsastaa eikä niin tolkuttoman energinen häslä, se olisi hyvinkin voinut olla mestaruustason hevonen.
Sekasorto ei ollut aloittelijoiden ratsu tai käsiteltävä; raudikolla oli ihan liikaa energiaa, menohaluja ja omia vinkeitä, jos asiat tapahtuivat liian hitaasti. Tamma vaati paljon älyllisiä ja fyysisiä haasteita, jottei kehittänyt pahoja tapoja tai pukitellut. Kaikissa Sekasorron kuudessa varsassa on luonteensa puolesta jotain palasia emästään. Ne ovat kuitenkin kaikki hyviä kilparatsuja, kapasiteetikkaita ja pärjääviä. Hyvillä orivalinnoilla Sekasorron jälkikasvu on emäänsä paremman näköistä. Tamma eli 30-vuotiaaksi.
iei. Tunturipuron Iltarauha oli vaaleanpunarautias ori (165cm), joka olisi voinut olla hieman orimaisempi, mutta edusti hienoa rodunomaista suomenhevosta hyvällä ratsutyypillä. Sillä oli pitkä, vahva kaula, pyöreä runko ja loivahko lautanen. Etusissa oli sapelihakuisuutta ja supistuneet etusääret, takajalat olivat hyväasentoiset. Tunturipuron Iltarauhalla oli hyvä yliastunta käynnissä, korkea, joustava ravi. Laukka oli pyöreää ja kolmitahtista, hieman jännittynyttä aika ajoin. Ori hyppäsi hyvällä tyylillä, erityisesti se nosti etujalkojaan hienosti, takaa se olisi voinut optimitilanteessa avata hieman enemmän. Tunturipuron Iltarauha ei sijoittunut kummoisesti nelivuotiaiden suomenhevosten laatuarvostelukarsinnassa, mutta se johtui enemmän puutteellisesta valmistelusta kuin puutteellisista taidoista. Myöhemmin ori myytiin ammattilaisen ratsuttamana ja se alkoi uuden omistajansa kanssa kilpailla kenttää CIC1-tason luokissa. Tunturipuron Iltarauhalla oli rauhallinen, kiltti luonne, se ei innostunut kovin helposti mistään, mutta ei koskaan lusmuillutkaan töistä joita siltä pyydettiin. Kaikenlaiset orimaiset höpötykset se jätti muille hevosille ollen käsiteltävyydeltään priimaa. Tunturipuron Iltarauha kilpaili useita menestyksekkäitä kausia ennen kuin se kantakirjattiin (I-palkinto R-suunta) ja siirrettiin siitoskäyttöön.
Tunturipuron Iltarauha sai viitisenkymmentä jälkeläistä, joille se periytti erityisesti hyvää liikettään sekä rauhallista, palvelevaa luonnettaan. Vaikka ori itse lahjakas myös estepuolella olikin, se ei hyppykykyään siirtänyt eteenpäin aivan yhtä hyvin. Silti sen jälkeläisissä on useampia metrin ja sen yli hyppääviä jälkeläisiä. Lahjat ovat kuitenkin usein enemmän peräisin hyvältä emältä.
iee. Jekkupakkanen oli leiskuvan punainen punarautias (158cm), sillä oli hyvä ratsutyyppi, hyvänpuoleinen tammaleima. Lisäksi tammalla oli pitkä runko, pitkä kaareva kaula ja loiva lautanen. Etujalat olivat varsin hyväasentoiset, takajaloissa oli pihtisyyttä ja käyrähköt kintereet. Etujalkojen liikkeet olivat suorat sekä käynnissä, että ravissa, takajalkojen liikkeissä oli ahtautta käynnissä, ravissa liike oli hieman väljempää. Jekkupakkanen liikkui irtonaisesti ja elastisesti, sillä oli hyvä kolmitahtinen, mutta hieman matala laukka. Tamma hyppäsi hyvin, käytti selkäänsä, mutta ei aina ponnistanut molemmilla takasillaan. Kolmi- ja nelivuotislaatuarvostelukarsinnoissa se ei kuitenkaan menestynyt kovin hyvin, sillä Jekkupakkanen ei koskaan ymmärtänyt irtona hyppäämisen ideaa. Se kuitenkin tuli kasvattajakilpailussa kolmanneksi esteillä, sillä ratsastajan kanssa tamma suoritti huomattavasti paremmin ja hyppäsi suunnattomalla innolla. Koulupuoli ei ollut aivan yhtä vahvoissa kantimissa, vaikka Jekkupakkanen suorittikin korrektisti helppo A -radoilla. Tamma teki kuitenkin uraa pääasiassa este- ja kenttäratsastuksen parissa kilpaillen 110cm ja CIC1 luokkia. Jekkupakkanen otti elämän rennosti, mutta työssään se oli ahkera ja motivoitunut tekemään pyydetyt asiat oikein. Tamma kantakirjattiin R-suunnalle ensimmäisellä palkinnolla.
Jekkupakkanen jätti vain yhden varsan, työteliään, hyvärakenteisen kenttätamman. Se astutettiin myös toistamiseen, mutta tamma menehtyi varsan jäätyä virheasennon vuoksi syntymättä.
eii. Ravuriksi suunniteltu, isänsä tavoin huvittavan pieni ajohevonen Kuuvinkeä ei koskaan nähnyt edes koelähtöä, orista vain ei ollut juoksijaksi. Menohaluja löytyi, muttei ravaamiseen. Tummanrautias ravurifloppi ratsukoulutettiin, ja satula selässään Kuuvinkeä "puhkesi kukkaan". Ori peri emänsä hyppylahjat, ja oli tuttu näky 110cm luokkien palkintojenjaossa. Esteiden ohella pikkuorilla kisattiin koko ajan enemmän kenttää, lopulta helpossa luokassa. Kaikilla tasoilla ori pärjäsi tuoden ruusukkeen poikineen kotiin. Kisauran huippuhetkiä olivat muutama seuramestaruus esteiltä sekä seuramestaruushopea kentästä. Ravurisuvusta huolimatta Kuuvinkeällä oli ratsumaisen hyvät liikkeet ravia myöten - liikkeet suorat, väljät, tahdikkaat, matkaavoittavat ja elastiset, aivan kuten emälläkin - ja erinomainen hyppytekniikka vailla moitteen sijaa. Koulutaso oli vain heB, joskin raudikko osasi jotain heA:n liikkeitä. Rakenteeltaan Kuuvinkeä oli tullut vahvasti emäänsä; hyvät tyypit ja leimat, pitkä niska, kevyehkö hyvänmuotoinen kaareva kaula, loivat lavat, pyöreä sopusuhtainen runko, hyvä pyöreä lautanen, kuristuneita etusääriä ja lyhyehköjä vuohisia lukuun ottamatta hyväasentoiset jalat. Luonteensa pikku ruusukehai peri isänsä puolelta, Kuuvinkeä oli äärimmäisen selväpäinen "kaikki käy" -hevonen, rehti ja reipas, aina yhtä innokkaana menemään töihin, oli kyse sitten talutusratsastuksesta tai kenttätreenistä. Menohaluistaan huolimatta ori ei kuumunut, vaan malttoi odottaa, käsiteltäessä hevonen oli mitä lauhkein aloittelijoiden haliponi. Lauhkean luonteensa vuoksi Kuuvinkeä kiersikin monet show-näyttelyt ja mätsärit nuoren esittäjän kanssa, sijoittuen yleensä oman luokkansa kärkiviisikkoon (joskus BIS-sijoille asti).
Erittäin hyvin käyttökokein ja täyden kympin luonnearviolla R- ja P-suunnille KTK-II -palkinnoin kirjattu Kuuvinkeä sai jalostusuransa aikana 55 jälkeläistä. Kuuvinkeäläiset ovat hyvärakenteisia, yleensä kaikkien käsiteltävissä olevia (pien)hevosia, joiden kanssa harrastaminen ja kilpaileminen on mukavaa ja helppoa. Hyvän rakenteen ja luonteen lisäksi ori periytti hyppykykyä sekä hyvää liikettä - Kuuvinkeä oli kaikin puolin loistava periyttäjä. Ori kuoli 27-vuotiaana.
eie. Lähinnä näyttelyissä ja jalostuksessa kunnostautunut Kissankellopeli, 140-senttinen suurimerkkinen rautias, on tuttu nimi ja näky jokaiselle vähänkään enemmän suomenhevosnäyttelyissä pyörineelle. Nuorena tamma osallistui hyvällä menestyksellä laatuarvosteluihin (kolmivuotiaana seitsemäs, nelivuotiaana viides, viisivuotiaana neljäs), kasvattajakisassa raudikko voitti hopeaa koulussa ja esteiltä irtosi neljäs sija. Sen enempää pienhevosella ei kisattu, vaikka kykyä ja liikettä olisi löytynyt (kotona teeni heB-A ja 80cm radat, ponnua metriin asti). Kissankellopelin kanssa keskityttiin kiertämään näyttelyitä, mätsäreitä ja muita kissanristiäisiä, sekä tekemään varsoja, joita tamma tekikin komeat 12 kappaletta. Vähän joka kinkereissä esitetty tamma sai järjestään 40+ pistettä rakenteestaan, liikkeitä kehuttiin kilvan ja BIS-sija oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaan ihmekös tuo, Kissankellopeli oli kaunis kuin karkki; erittäin hyvät tyypit ja leimat, pitkähkö hyvänmallinen kaula, loivat lavat, hyvä säkä, pyöreä sopusuhtainen runko, pyöreä pitkähkö lautanen, erittäin hyväasentoiset jalat. Liikkuminen oli kevyttä, elastista ja vaivatonta, liikkeet suorat ja eteenpäinpyrkimys hyvä, yliastuntaa naapurille asti. Kissankellopeli kulki aina ryhdikkäänä poseeraten korvat hörössä, tamma osasi ottaa yleisönsä hurmaten karismaattisuudellaan sekä ilmeikkäällä päällään. Oman arvonsa tunteva pienhevonen oli kiva kaveri niin kauan, kuin sitä kohteli reilusti ja homma sujui sen mielen mukaan; jos ei, Kissankellopeli kiukutteli kuin paraskin uhmaikäinen. Tamma ei missään nimessä ollut ilkeä, ja kiukutellessaankin se pysyi vähän kokemattomammankin käsittelijän hanskassa. Ratsuna reipas, energinen ja työteliäs, esteillä ja maastossa Kissankellopeli meinasi kuumua ja jarrut saattoivat kadota.
KTK-II -palkinnolla P-suunnalle kirjattu Kissankellopeli jätti vahvasti itseään varsoihinsa; hyvärakenteisia ja -liikkeisiä pienhevosia käyttöön ja näyttöön. Pääosin varsoista tuli hyväluonteisia, osa oli hieman oikukkaita tai itsepäisiä, mutta käsiteltävissä kaikki. Tamman jälkikasvu on pärjännyt niin kisoissa (alue- ja kansallisen tason koulua, esteitä ja kenttää) kuin näyttelyissä, Jälkeläisvalio irronnee seuraavassa jalostusvaliokunnan kokouksessa. Kissankellopeli viettää eläkepäiviään Tammelassa.
eei. Lounaspala, 142cm korkea tummanpunaraudikko, oli hyvin monipuolinen ja osaava pikkuori. Pienhevonen oli karismaattinen, hyväliikkeinen esiintyjä, mutta sen rakenteessa oli jonkin verran sanomista (painunut pitkähkö selkä, vasikkapolviset etuset, lyhyet nivelet) – ei kuitenkaan mitään käyttöä estänyttä, Lounaspalan jalat ja selkä kestivät ongelmitta aktiivikisausta. Hyvät tyypit ja leimat, pitkä niska, hyvin asettunut hyvämuotoinen kaula ja hyvät lavat sekä lautaset paikkasivat jonkin verran muuta rakennetta. Raudikolla ajettiin ja ratsastettiin, osallistuttiin hiihtoratsastuskisoihin ja jokaisiin kissanristiäisiin, joihin kaivattiin rautahermoista, pientä hevosta. HeA/90cm –tasoinen yleisori kisasi jonkin verran aluetasolla (koulussa erinomaisin tuloksin, esteillä kelvollisin ja enemmän innolla kuin taidolla tai tekniikalla), mutta oli enimmäkseen perhehevonen. Hyppytekniikassa tosiaan oli sanomista, koulupuolella kokoamiskyky, tarkkuus ja askelten tahti ja irtonaisuus toivat pisteitä kotiin. Ehdottoman hyvähermoinen, aina iloinen ja kaikin puolin helppotöinen, nöyrä ori ei säpsynyt mitään, vaan suhtautui kaikkeen hyvin rennosti. Ori kirjattiin ratsu- ja pienhevossuunnille KTK-II –palkinnolla, kiitos kisanäyttöjensä ja täyden kympin luonteensa sekä loistavan ratsastettavuutensa.
Oria ei juuri siitokseen käytetty, eikä sillä ole kuin parikymmentä varsaa. Lähes jokainen kilpailee (kuka mitäkin lajia) suht hyvällä menestyksellä, osa ihan kansallisella tasolla. Rakenteeltaan Lounaspalalaiset eivät ole sitä kirkkainta kärkeä, mutta terveitä, kestäviä ja hyväliikkeisiä käyttöhevosia ne ovat joka ikinen. Luonne tuli yleensä emän puolelta. Pikkuhurmuri kuoli 27-vuotiaana.
eee. Hullutuuli, kaunis vaaleanrautias 146cm korkea tamma oli rakenteeltaan oikein hyvä, joskaan ei täydellinen: hyvät tyypit ja leimat, pyöreä runko, kaunis pää, leveä kaula, pitkä niska, jyrkkä lapa, suorat jalat, pystyhköt vuohiset ja korrekti takaosa. Askellajit olivat niinikään hyvät, suorat ja tahdikkaat, joskin melko matalat laukkaa lukuunottamatta, joka suuntautui mukavasti ylöspäin. Mataluus oli yksi niistä syistä, miksi Hullutuulta ei koskaan saatu helppoa B:tä pidemmälle, se ei yksinkertaisesti meinannut saada pisteitä liikkeistään jos laukkaa ei otettu lukuun. Toinen syy oli se, että tamman mielestä käynti oli turha askellaji: energiaa ja eteenpäinpyrkimystä riitti niinkin paljon, ettei tammalla meinannut pysyä käynti käyntinä vaan se rikkoi herkästi raville, jos ratsastaja ei koko ajan roikkunut pidätteissä kiinni. Esteillä järkeä oli onneksi enemmän ja kunhan askellaji oli vain laukka, Hullutuuli pysyi hyvin lapasessa - 110cm radat eivät olleet ongelma. Hullutuuli kilpaili tuttaria, mikä harmitti omistajaa suuresti, vaan kun koulu ei sujunut se ei sujunut. Luonteeltaan tamma oli vähäeleinen, (yli)energinen ja työteliäs hevonen, oikein mukava, vaikka sen kanssa sai tehdä paljon töitä pitääkseen sen tyytyväisenä tekemisen suhteen. Hullutuuli palkittiin P-suunnalle kakkosella, R-suunnalle ykkösellä (suoritusten perusteella).
Hullutuuli periytti luonnettaan varsin kitsaasti, ellei ori ollut heikko periyttäjä. Sen varsat ovatkin kautta rantain rauhallisempia kuin emänsä, vaikka vauhtia löytyykin. Kapasiteetti ja rakenne periytyivät oikein hyvin, mutta vaikka luonne oli yleensä rauhallisempi tuntui käynnin vaikeus olevan Hullutuulen varsojen tyyppivika.
© Susiraja
