Sorronsumu

Kasvattaja: "Varmasti liikkeillään ja ulkomuodollaan säväyttävä ainapuuhaaja, joka ei hiljaista, rauhallista päivää tule näkemään! Vanhempiensa perusteella odotettavissa on erittäin lahjakas, erittäin motivoitunut ikiliikkuja, joka liikuttaa myös omistajansa, tallinpitäjänsä, vuokraajat, ystävät, siskon kummin kaiman kissat ja lisäksi vielä kerran itsensä."

Joo, susirajalaisia tulvii jo ovista ja ikkunoista. Mutta mikäpä siinä, laadukkaampia kenttäpelejä saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Ja eihän tällaista yhdistelmää voinut sivuuttaa: Isä jumalattoman komea, valtava punaraudikko ja emä muuten vain tuttu valmennuskuvioista; molemmat vieläpä CIC1-tasolla menestyksekkäästi kilpailleita. Varsasta itsestään jäi paljon vanhempiaan pienempi, mutta se peri isältään punaisen värin ja emältään leveän läsin - oripoika on komea kuin mikä, vaikkei jätiksi kasvanutkaan!

ii. Jalopeura ei järjen valolla juhlinut. 167-senttinen, hyvin punainen punarautias ori oli rauhallinen, leppoisa (”seurakoiramainen nallukka”) kaveri, joka ei hätkähtänyt oikeastaan mitään. Silloinkaan, kun olisi pitänyt. Ori ei voinut käsittää, miten samasta sähkölangasta sai useamman sähköiskun tai kuinka vesi ei ilmesty takaisin saaviin, jos sen kaataa. Tämän yksinkertaisuuden vuoksi Jalopeuran ratsukoulutus oli melkoisen hidasta, mutta se kannatti; hölmöläisestä kuoriutui rohkea CIC1-tason suorittaja. Umpityhmä, sellainen, joka ei ymmärtänyt kieltää jos oli aihetta, mutta fiksun ratsastajan kanssa ori tahkosi tulosta kahden kenttämestaruushopean ja useiden voittojen ja sijoitusten verran. ”Jos ei muuta, niin on se kiva katsella”, orin omistaja totesi muutaman kerran. Ja olihan se; ryhdikäs, hyvät tyypit ja leimat, ilmeikäs pää, hyvin asettunut lyhyehkö kaula, matala säkä, vankahko runko, pitkähkö pyöreähkö lautanen. Järeähköt jalat, lyhyet vuohiset ja takaset hieman pihdissä. HeA/110cm/CIC1-tasoinen ori liikkui suorin, väljin liikkein, yliastunta oli hyvä. Käynti ja ravi olivat vähän vaatimattomammat ja matalammat, mutta laukka rakentui enemmän ylämäkeen ja pyöri hyvin. Jalopeuran hyppytekniikka oli erinomainen, mutta esteäly raudikolta tuntui puuttuvan kokonaan. Jalopeura hyppäsi ihan aina, ponnistaen välillä mistä sattuu, eikä hevonen yksinkertaisesti ymmärtänyt lyödä liinoja kiinni vaikka lähestyminen oli jostain syystä toivoton. Siksi ori vaati todella skarpin, osaavan ratsastajan esteille. Sileällä ori oli kenen tahansa ratsastettavissa; kiltti, yhteistyöhaluinen puksuttaja, joka hölkkäili iloisesti aloittelijoiden alla tai lähti tosissaan treenaamaan osaavamman kanssa. Jalopeura näki juuri niin paljon vaivaa kuin siltä vaadittiin. Käsitellessä tämä ”pyhä yksinkertaisuus” sopi periaatteessa kenen tahansa käsiin, sen verran lauhkea, kiltti ja sosiaalinen hevonen Jalopeura oli.
R-suunnalle II-palkinnolla jalostusarvostellun orin palkintoluokitus nousi kilpailutulosten perusteella I-palkinnoksi. Hyvistä kilpailutuloksistaan huolimatta Jalopeura jäi jalostusmarkkinoilla karismaattisempien orien jalkoihin. Jalopeura sai yhteensä 76 jälkeläistä, jotka saivat isältään hyvän laukan sekä kapasiteettia niin koulu- kuin estepuolelle. Lisäksi ori periytti kestäviä, melko hyväasentoisia jalkoja sekä erittäin tunnistettavaa pään ja kaulan muotoa. Jalopeura kuoli 28-vuotiaana.

iii. ”Ryhdikäs, erinomaiset tyypit ja leimat, hyvin asettunut kaareva kaula, matala säkä, hyvät lavat, vankahko pyöreä runko, kantava lanne, pitkähkö pyöreähkö lautanen. Järeähköt, lyhyitä vuohisia lukuun ottamatta hyväasentoiset jalat. Suorat, väljät liikkeet, hyvä askelpituus. Liikkeet tahdikkaat ja elastiset, hevonen kantaa hyvin ja työntää takaa. Rohkea, varma hyppääjä, jalkatekniikka saisi olla nopeampi.” Koivuleijona jalostusarvosteltiin R-suunnalle ja palkittiin I-palkinnolla. VaB/110cm/jokunen helppo/CIC1 -startti kilpaillut ratsulahjakkuus tuli vähän tuntemattomammasta, harvinaisemmasta suvusta, mikä vain lisäsi korrektin, lahjakkaan, kilpailuissa erinomaisesti menestyneen orin kiinnostavuutta etenkin tammanomistajien silmissä. Rautiaankimo, 164cm korkuinen tukkajumala sai kiittää kyvyistään emäänsä, isänsä puolelta tuli lähinnä väriä ja hyvää luonnetta. Koivuleijona oli rauhallinen, viilipyttymäisen tyyni hevonen, joka ei koskaan reagoinut kovin isosti mihinkään vaan enemmänkin tarkkaili asioita verkkaiseen, jopa flegmaattiseen tyyliin. Kenen tahansa käsiteltävissä ollut ori oli kuitenkin hyvä, helppo ratsastaa, ehkä vähän mukavuudenhaluinen hevonen jota sai enemmän patistaa kuin pidättää. Hyvän ratsastajan kanssa ori kuitenkin teki ahkerasti töitä tehden hyviä tuloksia niin kotona kuin kilpakentillä. Kisaamisen ohella kimoa lainattiin silloin tällöin ratsastuskoululle tuntihevoseksi niin talutustunneille kuin kokeneiden ratsastajien koulutreeneihin. Jos Koivuleijonalta itseltään kysyttiin, rauhalliset hölkkämaastot olivat parasta ikinä, mutta kyllä se työntekokin kelpasi.
Koivuleijona oli epätasainen periyttäjä, mutta orin puolustukseksi todettakoon, että sen astumat tammat olivat melko kirjavaa sakkia (ja osa tammanomistajista haki rehellisesti väriä). Kaikista vahvimmin kimo periytti luonnettaan, ehkä vähän laiskempana ja mukavuudenhaluisempana, mutta ainakin sen jälkikasvu on helposti käsiteltävää mallia. Lisäksi orin jälkikasvulla on hyvin käyttöä kestävät rakenne ja jalat, vaikka ne eivät olisikaan ihan oppikirjamaisen korrektit. Varsoja syntyi yhteensä 223. Ori lopetettiin hampaiden rajun kulumisen vuoksi 21-vuotiaana.

iie. Ylväsilves syntyi ravisukuisen tamman ja RKTK-I -ratsuorin jälkeläiseksi. Tammasta odotettiin lähinnä hyvää harrastehevosta jatkamaan emänsä kavionjäljissä, mutta tamma tuntui päättäneen toisin. 166-senttiseksi kasvanut, suurimerkkinen tummanrautias tamma ihastutti varsanäyttelyissä ja mätsäreissä ilmeekkäällä päällään sekä kevyellä, hyvällä ravillaan, vaikka tuntuikin aina olevan tuomariston edessä huonossa kasvuvaiheessa. Aikuisena tamma kuitenkin kaunistui, ja oli vikoineenkin katseenkestävä; ryhdikäs, hyvänpuoleiset tyypit, kevyt lyhyehkö kaula, pitkähkö vankka runko, pitkä lautanen, kuivat jalat, takaset pihdissä, muuten hyväasentoiset.
Tamman luonne ja hyppykyvyt olivat avainasemassa, kun se myytiin vähän tavoitteellisempaan kotiin. Liikkeiltään Ylväsilves oli ”Perus seiskarivin tapaus”, mutta ne hypyt! Ylväsilves hyppäsi mitä tahansa, mistä tahansa, aina erinomaisella tekniikalla, vailla epäröintiä. Parhaimmillaan tamma kisasi voittaen ja sijoittuen 120cm radoilla hakien muutamia nollatuloksia ja ruusukkeita myös 130cm radoilta. Suomenhevosten estemestaruuksista Ylväsilves haki kolme pronssimitalia. Hieman tammamaisen oikukas ja itsepäinen raudikko oli helppo käsitellä, kun sen oikut tiesi. Ratsastettaessa Ylväsilves oli mahtava; sopivan herkkä, eteenpäinpyrkivä, työteliäs ja yhteistyöhaluinen. Lisäksi tamma rakasti kilpailemista eikä antanut maitohappojen haitata menoaan.
Pitkän kilpauransa lisäksi tamma kierteli shownäyttelyissä (pääasiassa II-palk.) sekä jalostusarvosteltiin R-suunnalle RKTK-II -palkinnolla. Kilpailemisen Ylväsilves lopetti 13-vuotiaana siirtyen jalostuskäyttöön. Vahvasti hyvää hyppytekniikkaa ja -kapasiteettia sekä hyvää ratsastettavuutta periyttänyt seitsemän tamman emä onkin Jälkeläisvalio. Ylväsilves kuoli 25-vuotiaana.

ie. RKTK-II, Jälkeläisvalio, useiden menestyneiden kenttäratsujen emä Sekasorto oli erittäin lupaava ratsu. Varsanäyttelyistä kakkospalkintoja napsinut tamma aiheutti kolmivuotiaana laatuarvosteluissa lähinnä häslinkiä vetäessään rallia edestakaisin irtohypytyskujaa. Nelivuotiaana tamma skarppasi ollen karsintansa lupaavin estehevonen (finaali jäi välistä sairastapauksen vuoksi). Viisivuotiaana tamma oli jälleen lupaavin estehevonen, muttei malttanut keskittyä finaalissa pudoten siellä sijojen häntäpäähän. Kasvattajakilpailussa Sekasorto yllättäen malttoi mielensä voittaen esteosuuden.
Suurikokoiseksi (167cm) kasvanut, sukkajalkainen punaraudikko muistutti ulkonäöltään paljon isäänsä, joskin oli ryhdikäs. Hyvät tyypit ja leimat, leveähkösti liittynyt kaareva kaula, pitkähköt lavat, pitkähkö vankahko runko, kantava lanne, hyvä lautanen, järeähköt jalat, joissa lyhyet etusääret ja pitkähköt vuohiset, etuset sapelihakuiset. Tamma liikkui kevyesti ja elastisesti, ravissa herkästi hätäisesti tikuttaen. Askel oli pitkä, tamma kantoi itsensä hyvin, takaosa työnsi kunnolla. Hypyt olivat nopeita, selän ja kaulan käyttö hyvää, jalkatekniikka lähes moitteeton. Innostuessaan Sekasorto hyppäsi mistä sattui, miten sattui, välillä jyräten esteet (nimi oli ehkä turhankin osuva). Maastoesteillä tamma skarppasi, sillä se oli huomannut, ettei tukki antanut periksi kuten jokin heppoinen kannattimilla seisova lankku. Vaikka tamma olikin turhan energinen ja kuumuva, eikä aina keskittynyt, se onnistui (fiaskoratojensa lisäksi) sijoittumaan 110cm esteradoilla sekä helppo/CIC1 -tason kenttäkisoissa. Mikäli tamma olisi ollut vähän helpompi ratsastaa eikä niin tolkuttoman energinen häslä, se olisi hyvinkin voinut olla mestaruustason hevonen.
Sekasorto ei ollut aloittelijoiden ratsu tai käsiteltävä; raudikolla oli ihan liikaa energiaa, menohaluja ja omia vinkeitä, jos asiat tapahtuivat liian hitaasti. Tamma vaati paljon älyllisiä ja fyysisiä haasteita, jottei kehittänyt pahoja tapoja tai pukitellut. Kaikissa Sekasorron kuudessa varsassa on luonteensa puolesta jotain palasia emästään. Ne ovat kuitenkin kaikki hyviä kilparatsuja, kapasiteetikkaita ja pärjääviä. Hyvillä orivalinnoilla Sekasorron jälkikasvu on emäänsä paremman näköistä. Tamma eli 30-vuotiaaksi.

iei. 159-senttinen, sukkajalkainen vaaleanruunikko kenttäori Vanhasurma loisti jo nuorena laatuarvosteluissa (neljäs joka vuosi), varsanäyttelyistä ori oli hakenut kolme kakkospalkintoa. Ori aloitti uransa estehevosena kilpaillen 100-110cm radoilla, mutta omistajansa kokeiltua maastoesteitä vaihtuivat rataesteet kenttäratsastukseen. Rohkea, varmajalkainen ja työteliäs Vanhasurma menestyi ratsastajineen erinomaisesti; useita voittoja ja sijoituksia, seuramestaruus, suomenhevosten kenttämestaruuksista kaksi pronssia ja kaksi nelossijaa.
Ori jalostusarvosteltiin R-suunnalle nuorena, jolloin se sai RKTK-III -palkinnon. Palkintoluokka kohosi ajan myötä aina I-palkinnoksi asti. Ruunikkoa kehuttiin etenkin ratsastettavuudesta, hyvin säädeltävistä, elastisista ja ylämäkeen rakentuneista liikkeistä sekä hyvästä hyppytekniikasta (”jos se käyttäisi takasiaan paremmin niin se saisi ysin”). Rakenteessa oli vikansa, jotka tosin eivät orin suorittamista haitanneet; hyvät tyypit ja leimat, matalaryhtinen, kaareva leveähkösti liittynyt kaula, pitkähköt lavat, vankka runko, hyvä lautanen, järeät lyhytsääriset ja pitkähkövuohisiset, muut hyvät kuivat jalat. Kehuttu ratsastettavuus oli kuitenkin Vanhasurman suurimpia avuja; ori oli nöyrä, työteliäs ja väkivahva hevonen, ratsastajansa eteen kaikkensa tekevä voimanpesä ja kilpailuviettinen kaveri. Eteenpäinpyrkivä, sopivan herkkä ja reagoiva ratsu, käsiteltäessä oikea herrasmies, hillitty, rauhallinen ja aina hyvin käyttäytyvä. Ruunikon hermot eivät ikinä pettäneet, eikä se välittänyt sen enempää räkyttävistä koirista kuin äkisti avautuvista sateenvarjoista, muille hevosille ilmoitettiin yhdellä hirnahduksella "olen paikalla" ja siinä se.
Vanhasurmasta jäi yhteensä 125 jälkeläistä. Ori on tuttu nimi este- ja kenttäsuomenhevosten sukutauluissa, ja sen varsoille on yhtenäistä vankka runko, lähes identtiset jalat isänsä kanssa sekä erittäin hyvä laukka ja hyppy kapasiteetista tekniikkaan. Kiitos jälkeläisten kilpamenestyksen ja jalostusarvostelujen, Vanhasurmalle on myönnetty Jälkeläisvalion arvonimi. Vanha herra lopetettiin vanhuuden vaivojen vuoksi 27-vuotiaana.

iee. Valkovanilja oli rauhaton sielu, aina menemässä ja tekemässä, jos ei muuta niin pahojaan. Jatkuvasti tekemistä ja haasteita kaipaava tamma repi loimia, kaatoi tarhan vesiastiat, heitteli kahvapalloja naapuritarhoihin ja tiedä mitä, paitsi jos sitä treenattiin ja kunnolla. Tummanpunarautias, 161cm korkea piirtopää ei ollut tasoltaan järin ihmeellinen (heB/90cm), mutta sillä oli menohaluja kuin starttikuntoisella ravurilla. Tamma oli muutenkin hyvin älykäs, energinen tapaus, joka esimerkiksi sairaslomilla meinasi kiivetä seiniä pitkin ja liikkumaan (edes kunnon kokoiseen tarhaan) päästessään veti sellaisia pukkeja, että heikompaa hirvitti. Tämä heijastui myös ratsastettavuuteen; raudikko oli menossa pää viidentenä jalkana sinne tänne, ei meinannut keskittyä ratsastajaansa vaan teki ties mitä kevätjuhlaliikkeitä tai vähintään kaahotti pitkin poikin. Valkovaniljasta sai irti paljon, kunhan vain osasi ratsastaa ja kanavoida tamman energian työhön. Käsiteltäessä tamma sentään oli kohtalaisen helppo, kunhan piti silmät selässäänkin, ettei turhan älykäs hevonen kehitellyt mitään kolttosia.
Harrastetamma kiersi omistajansa kanssa erilaisia mätsäreitä, peltolaukkoja, hiihtoratsastuskisoja sekä harjoitus- ja seurakisoja heC-B ja 70-90cm -tasolla. Tulokset olivat erittäin epätasaisia, ja yleensä suorituksen heikkous johtui suomineidin kaahailusta. Liikkeiltään Valkovanilja oli kuitenkin aika tavanomainen suomenhevonen, samaten hyppytekniikaltaan (joskin estesilmää ja rohkeutta raudikolta löytyi vähän tavallista enemmän). Jalostusarvosteluun Valkovaniljaa ei koskaan viety, mutta mätsäreiden papereissa toistuivat samat kommentit; erittäin hyvät tyypit, kevyt kaareva kaula, pitkähkö lapa, sopusuhtainen runko, kantava lanne, pyöreä lautanen, sapelihtavat etuset, hyvät takaset.
26-vuotiaaksi elänyt vauhtitamma teki vanhemmalla iällä kolme varsaa. Orivalinnoissa painoi lähinnä rauhallinen luonne. Valkovanilja ei ollut kaksinen periyttäjä, sen varsat ovat aika sekalainen sakki kantakirjatammaa ja harrasteruunaa.

ei. Tunturipuron Iltarauha oli vaaleanpunarautias ori (165cm), joka olisi voinut olla hieman orimaisempi, mutta edusti hienoa rodunomaista suomenhevosta hyvällä ratsutyypillä. Sillä oli pitkä, vahva kaula, pyöreä runko ja loivahko lautanen. Etusissa oli sapelihakuisuutta ja supistuneet etusääret, takajalat olivat hyväasentoiset. Tunturipuron Iltarauhalla oli hyvä yliastunta käynnissä, korkea, joustava ravi. Laukka oli pyöreää ja kolmitahtista, hieman jännittynyttä aika ajoin. Ori hyppäsi hyvällä tyylillä, erityisesti se nosti etujalkojaan hienosti, takaa se olisi voinut optimitilanteessa avata hieman enemmän. Tunturipuron Iltarauha ei sijoittunut kummoisesti nelivuotiaiden suomenhevosten laatuarvostelukarsinnassa, mutta se johtui enemmän puutteellisesta valmistelusta kuin puutteellisista taidoista. Myöhemmin ori myytiin ammattilaisen ratsuttamana ja se alkoi uuden omistajansa kanssa kilpailla kenttää CIC1-tason luokissa. Tunturipuron Iltarauhalla oli rauhallinen, kiltti luonne, se ei innostunut kovin helposti mistään, mutta ei koskaan lusmuillutkaan töistä joita siltä pyydettiin. Kaikenlaiset orimaiset höpötykset se jätti muille hevosille ollen käsiteltävyydeltään priimaa. Tunturipuron Iltarauha kilpaili useita menestyksekkäitä kausia ennen kuin se kantakirjattiin (I-palkinto R-suunta) ja siirrettiin siitoskäyttöön.
Tunturipuron Iltarauha sai viitisenkymmentä jälkeläistä, joille se periytti erityisesti hyvää liikettään sekä rauhallista, palvelevaa luonnettaan. Vaikka ori itse lahjakas myös estepuolella olikin, se ei hyppykykyään siirtänyt eteenpäin aivan yhtä hyvin. Silti sen jälkeläisissä on useampia metrin ja sen yli hyppääviä jälkeläisiä. Lahjat ovat kuitenkin usein enemmän peräisin hyvältä emältä.

eii. Nokihurja, suurikokoinen (168cm) musta ori oli hyväntyyppinen, kaarevakaulainen ori. Sillä oli pyöreä vankka runko, hieman painunut selkä ja pyöreä lautanen. Etujaloissa oli sapelihakuisuutta ja kaikissa jaloissa oli hieman hajavarpaisuutta. Takajalat olivat kuitenkin muuten melko hyväasentoiset. Nokihurja keri hieman etujaloillaan käynnissä, mutta ei niinkään ravissa. Ravi sillä oli joustavaa ja ilmavaa. Laukka Nokihurjalla oli nuorena hakusessa, mutta vanhemmiten siitä kuoriutui hyvin pyörivää ja kolmitahtista, jota kelpasi kyllä katsoa niin koulu-, kuin esteradoillakin, maastoesteitä unohtamatta. Ori jäi pois kolmivuotiaiden laatuarvostelukarsinnasta huonon kasvuvaiheen vuoksi, mutta nelivuotiaana se sijoittui karsinnassa toiseksi (laukasta huolimatta). Finaalissa laukka oli jo hieman paremmassa kuosissa, mutta sijoitus oli vasta kahdestoista kolmestakymmenestä osallistujasta. Nokihurja hyppäsi hyvällä tyylillä, erityisesti selkäänsä se käytti kiitettävästi. Rataesteillä varovaisuudessa oli parantamisen varaa, mutta orin leipälajiksi valikoitui kenttäratsastus (CIC1) jolloin se paikkasi pudonneita puomeja erinomaisilla koulu- ja maastoesteosuuksilla. Nokihurja oli luonteeltaan rauhallinen ja motivoitunut, mutta ei tehnyt tippaakaan enempää kuin siltä osasi työntekoa pyytää. Ori kantakirjattiin toiselle palkinnolle ratsusuunnalle.
Nokihurjalla oli hieman tiinehdyttämisongelmia, mutta se sai silti aikaiseksi vähän alle 40 varsaa. Ori periytti erityisesti rakennettaan, luonnettaan ja liikkeitään, hyppytyyliä ja -kykyä kohtalaisesti. Suurin osa sen varsoista kilpailee tasoilla helppo A, 100cm tai helppo luokka kenttäratsastuksessa, muutama on myös harraste- tai perhehevosena sillä luonteensa puolesta Nokihurjan varsat käyvät oikeastaan kaikkeen.

eie. Tunturipuron Lauha, kaunis pitkäjouhinen vaaleanpunarautias oli 160cm korkea. Se oli kauniin lisäksi ryhdikäs, sillä oli hyvät tyypit, pitkä kaula ja pitkä niska, syvä pyöreä pitkähkö runko ja loiva lautanen. Etujalat olivat hyväasentoiset, takasissa kuristuneet kintereet ja lyhyehköt sääret, mutta muuten nekin olivat hyvät. Käynti oli joustavaa, pitkäaskelista ja siinä oli hyvä yliastunta, ravi oli suoraa ja pitkäaskelista, mutta olisi saanut olla hieman irtonaisempaa. Laukka oli Tunturipuron Lauhan paras askellaji, se oli pyöreää, ilmavaa ja näyttävää, helppoa säädellä kaikin tavoin. Tamma hyppäsi kohtalaisen hyvällä tekniikalla. Laatuarvostelukarsintojen sijaan se osallistui molempiin kasvattajakilpailuihin sijoittuen koulupuolella kolmanneksi ja esteillä viidenneksi. Tunturipuron Lauha oli oman arvonsa tunteva tamma, jolla oli välillä niitä surullisenkuuluisia tammapäiviä. Se oli kuitenkin myös hyväluonteinen ja seurallinen hevonen, joka halusi olla mieliksi ja tehdä töitä, kunhan Hänen Korkeutensa arvoa kunnioitettiin oikealla tavalla. Tunturipuron Lauha kilpaili sekaisin koulua vaativa B -tasolla ja kenttää tutustumisluokissa sekä helpoissa luokissa (omistaja itse kisasi tutustumisluokkaa, ratsuttaja helppoa). Tunturipuron Lauha kilpaili useita menestyksekkäitä kausia ja osallistui neljä kertaa koulumestaruuksiin voittaen kahdesti.
Tammalla teetettiin neljä jälkeläistä hyvin valikoitujen orien kanssa. Tunturipuron Lauhan jälkeläiset perivät emältään erinomaisen työmotivaation ja hyvän luonteen, ryhtiä ja ilmavuutta liikkeisiinsä. Hyppykyky ei jäänyt yhdelläkään alle metriin ja vaikka luonteensa puolesta varsat olisivat varmasti sopineet puskailuunkin, kaikki kilpailivat hyvällä menestyksellä useita kausia.

ee. Jekkupakkanen oli leiskuvan punainen punarautias (158cm), sillä oli hyvä ratsutyyppi, hyvänpuoleinen tammaleima. Lisäksi tammalla oli pitkä runko, pitkä kaareva kaula ja loiva lautanen. Etujalat olivat varsin hyväasentoiset, takajaloissa oli pihtisyyttä ja käyrähköt kintereet. Etujalkojen liikkeet olivat suorat sekä käynnissä, että ravissa, takajalkojen liikkeissä oli ahtautta käynnissä, ravissa liike oli hieman väljempää. Jekkupakkanen liikkui irtonaisesti ja elastisesti, sillä oli hyvä kolmitahtinen, mutta hieman matala laukka. Tamma hyppäsi hyvin, käytti selkäänsä, mutta ei aina ponnistanut molemmilla takasillaan. Kolmi- ja nelivuotislaatuarvostelukarsinnoissa se ei kuitenkaan menestynyt kovin hyvin, sillä Jekkupakkanen ei koskaan ymmärtänyt irtona hyppäämisen ideaa. Se kuitenkin tuli kasvattajakilpailussa kolmanneksi esteillä, sillä ratsastajan kanssa tamma suoritti huomattavasti paremmin ja hyppäsi suunnattomalla innolla. Koulupuoli ei ollut aivan yhtä vahvoissa kantimissa, vaikka Jekkupakkanen suorittikin korrektisti helppo A -radoilla. Tamma teki kuitenkin uraa pääasiassa este- ja kenttäratsastuksen parissa kilpaillen 110cm ja CIC1 luokkia. Jekkupakkanen otti elämän rennosti, mutta työssään se oli ahkera ja motivoitunut tekemään pyydetyt asiat oikein. Tamma kantakirjattiin R-suunnalle ensimmäisellä palkinnolla.
Jekkupakkanen jätti vain yhden varsan, työteliään, hyvärakenteisen kenttätamman. Se astutettiin myös toistamiseen, mutta tamma menehtyi varsan jäätyä virheasennon vuoksi syntymättä.

eei. Jekuntekijä raudikko 157cm korkealla orilla oli hyvät tyypit, pitkä kaula, syvä pitkä runko, pitkänpuoleinen säkä ja laskeva lautanen. Etujalat olivat hyväasentoiset, takasissa oli pihtisyyttä sekä käyräkintereisyyttä. Ori sai mainintoja erityisen hyvistä kavioistaan useamman kerran. Etujalkojen liikkeet olivat ahtaanlaiset käynnisä ja ravissa, takajalkojen liikkeet taas jalka-asentoihin nähden varsin suorat. Laukka Jekuntekijällä oli hyvää ja kolmitahtista, mutta ori liikkui hieman etupainoisesti. Ori myös hyppäsi melko etupainoisena ja raskaasti, mutta pääsi silti varsin hyvin ratsastajan kanssa metrin esteiden yli. Jekuntekijällä kilpailtiin helppoja kenttäluokkia, esteitä ja koulua se ei kilpaillut käytännössä ollenkaan. Luonteeltaan Jekuntekijä oli hieman neuroottinen: rutiinit olivat sille erityisen tärkeitä, jotta se ei hermostuisi ja stressaisi turhaan, lisäksi ori vaati ratsastajaltaan pilkuntarkkaa tekemistä. Toisaalta Jekuntekijä myös suoritti erittäin suurella sydämellä ja rakasti yli kaiken työntekoa silloin, kun sillä ei ollut syytä stressata. Jekuntekijä kantakirjattiin toisella palkinnolla R-suunnalle.
Periyttäjänä Jekuntekijä osoitti jättävänsä erityisesti rakennettaan, niin hyvässä kuin valitettavasti myös niissä huonoissakin puolissa. Sen sijaan hermoiluun taipuvainen luonne ei siirtynyt eteenpäin käytännössä yhdellekään kahdeksastatoista jälkeläisestä. Jekuntekijän varsoissa on variaatioita suorittajissa: osa kilpaili hyvällä menestyksellä isoja luokkia etenkin kentässä, osa jäi perhe- tai ratsastuskouluhevosiksi.

eee. Kevätruska, kaunis sukkajalkainen punarautias (157cm) oli hieno suomenhevonen, ratsutyyppi oli selkeä, samoin kuin tammaleima. Sillä oli kareva kaula, pitkä säkä, pysty lapa, pitkähkö avo runko, pyöreä lautanen, jalka-asennot olivat kaikkien jalkojen lievää hajavarpaisuutta lukuunottamatta hyväasentoiset. Etujalkojen liikkeet olivat hieman melovat, takajalkojen liikkeet taas melko väljät sekä käynnisä, että ravissa. Kevätruskan laukka oli erittäin hyvä ja tasapainoinen, hypätessä sillä oli hyvä jalkatekniikka ja se käytti selkäänsä hypyssä. Tamma menestyi kolmivuotiaana hyvin laatuarvostelukarsinnoissa sijoittuen finaalissa viidenneksi, parhaana tammana. Kevätruska teki varsoja nuorella iällä eikä niiden vuoksi osallistunut kasvattajakilpailuun. Myöhemmällä iällä Kevätruska kilpaili pääasiassa esteitä 110cm luokissa, mutta sillä käytiin myös muutamia kenttäkilpailuja lähinnä helpoissa luokissa lainakuskilla, omistaja kun itse pelkäsi maastoesteitä. Kevätruska oli rohkea, leppoisa tamma, joka ei vapaapäivistä perustanut vaan rakasti työntekoa yli kaiken.
Kevätruskan kolme varsaa osoittautuivat varsin hyväliikkeisiksi ja -hyppyisiksi tapauksiksi. Ne kaikki myytiin ensisijaisesti kilparatsun uraa ajatellen ja siihen ne sopivatkin hyvin. Kevätruskan jälkeläiset kilpailivat melko hyvällä menestyksellä kenttää ja esteitä.

© Kasvattaja