Jeilin Ruttomorsian

Meillä oli ollut ihan mahdoton hulabaloo kotona koko vuoden, enkä mä ollut jaksanut kirjoittaa edes päiväkirjaa. Keskikesässä oli kuitenkin jotain sellaista taikaa, että yhtäkkiä se kuusi tuntia unta oli ihan riittävästi, ja mä kaivauduin väsyneestä arkikuplastani vähän ihmisten ilmoille. Haistelin, mitä suomenhevospiireissä oli pinnalla. Ikään kuin vahingossa mä sitten päädyin katselemaan tämän kesän varsoja, myös Jeiliin. Väiski oli sitä mieltä, että se oli ihan järjetön ajatus tässä elämäntilanteessa, kun me oltiin jo hukkumassa töihin nykyisen, rehellisesti käsiin räjähtäneen hevoskatraamme kanssa. Ja oikeassahan se tietysti oli, koska kyllähän mun mieheni mut tunsi - meillä oli Serenan kanssa niin yhteneväinen maku, että aina löytyi jotain kiinnostavaa puolin ja toisin. Niin nytkin.

"Tätä yhdistelmää tuskin mitenkään tarvitsee perustella, siinä on vain kaksi todella upeaa hevosentekelettä laitettu yhteen. Upea on pienikokoinen tammavarsakin; aivan älyttömän hienon näköinen jo nyt jalkoineen kaikkineen, sujuvasti liikkuva ja kilttikin."

Serena ei sanojaan säästellyt, koska siihen ei ollut syytä. Kaikin puolin korrekti rakenne, kapasiteetti ja hyvä luonne ei kuitenkaan vielä riittänyt mulle, vaan tarvitsin sen fiiliksen, että tämä oli mun. Mä olin just kaiket illat sohvalla puolikuolleena maatessani tykittänyt kymmenen kautta Supernaturalia. Yllättäen sieltä sitten Enkelinsurmaajat ja Castielit hyppäsivät sukutaulusta silmille, ja mä olin myyty. Mun juhannusheilani oli Ruttomorsian.