Jeilin Jötunn

Kasvattaja kertoo: Olipa kerran Viineri. Viineri oli varsin raivostuttava ori, sellainen kunnon suomijunttipaukapää. Mie siinä eräänä päivänä Viinerillä ratsastellessani - jos sitä nyt voi edes ratsastukseksi sanoa - tuumailin itsekseni, että onko tästäkään elikosta mitään suoranaista hyötyä koskaan ollut. Jokainen on tottakai arvokas, omalla tavallaan, mutta Viinerin kanssa moinen ajattelu tuppaa monasti unohtumaan. Ei siitä varsojakaan ollut, kun Viineri nyt oli vähän sellainen korkeintaan keskiverto. Miten niin hyvästä suvusta voi tulla semmoinen elukka, mene ja tiiä.

Mielessä alkoi kyteä ajatuksia pienestä lääketieteellisestä operaatiosta Viinerin suhteen, mutta päätin antaa oriille vielä mahdollisuuden, jos se vain oli sellainen mitä sanotaan väliinputoajaksi, ja seuraava sukupolvi olisi taas priimaa. Varmemmaksi vakuudeksi täytyi toiseksi puoliskoksi keksiä jotain legendaarista. Fiinu! Eihän se mikään luonnevalio ole, mutta suku on helmi ja osaaminenkin tasolla josta Viineri-parka voi vain haaveilla. Asia oli sillä selvä ja jäimme jännityksellä odottamaan olisiko Viineri tässäkin asiassa floppi.

Kasvattajan mukaan tästä varsasta saattoi tulla mitä vaan tai sitten ei mitään. Isä ei meinaan ollut kovin vakuuttava, vaikka hienosta suvusta tulikin. Isän isää olin kyllä katsellut ennenkin kiinnostuneena, ja isän emäkin oli tuttu, sillä meidän Lumo oli sen astunut joitain vuosia taaksepäin. Tässä ei nyt myöskään tuotu varsinaisesti uutta verta jalostustyöhön, sillä varsan emä oli oma kasvatti, hienon uran yleisratsuna tehnyt Snöfink, joka oli palkittu sekä kenttäratsastusjaoksen että suomenhevosten laatuarvosteluissa ykköspalkinnolla ja kantakirjattu kolmosella. Jötunn, tuo pieni suuri "jättiläinen" oli vaan aivan liian ihana ohitettavaksi. Riskillähän tätä elämää tavattiin meillä elää.