Routaruusun Jaska

25.11.2020 Kaunis karu marraskuu, kirjoittanut omistaja

Voi että mua väsytti. Väsytti niin, että melkein olisi tehnyt mieli jäädä sohvan nurkkaan käppyrään katsomaan televisiosta jotain surkeaa saippuasarjaa. Tiesin kuitenkin, että marraskuisen harmaa mieleni ei olisi siitä kohentunut, päinvastoin. Niinpä pukeuduin lämpöisiin termoratsastushousuihini, kevyttoppaan ja pirteän keltaiseen huiviin, ja kopsuttelin pakkasen kovettaman pihamaan poikki talleille. Mukaani tarhasta tarttui Jaska, se ori sopi mun mielentilaani nyt paremmin kuin kukaan muu. Jaskalla ei ollut kiire mihinkään, eikä se vaatinut multa mitään. Niinpä mä saatoin harjailla sitä ihan omiin ajatuksiini vaipuneena ja hypätä paljaaseen selkään tallipihalla. Raudikon kuontalo alkoi muistuttaa jo enemmän mammuttia kuin vakavasti otettavaa kilpahevosta, joten klippauskoneeseen olisi tartuttava pian. Ehkä huomenna. Nyt mammutinkarvainen hevoseni tuntui ihanan pehmoiselta ja lämpöiseltä pikkupakkasessa.

Me käppäiltiin kaikessa rauhassa hiekkateillä. Auringosta ei ollut tietoa, tietenkään, mutta ilma oli tyyni. Harmaata taivasta ei ehkä saattanut sanoa selkeäksi, mutta valoa oli vielä näin aamupäivästä enemmän kuin sisällä tummassa hirsimökissä. Naapurin peltoja koristi kuura, ja juuri sillä hetkellä karu maisema oli mun silmiin kaunis. Pörröiset korvat ja muhkea valkea harja tekivät siitä täydellisen.

29.10.2020 Jousiammuntaa, kirjoittanut omistaja

Juska on mun luottoratsu. Mitä tahansa, missä tahansa, Juskan kanssa voi vaan lähteä tekemään. Ansamaassa järjestettiin Halloweenin alla Harvest Moon Show, jossa perinteisten este- ja koulukilpailuiden lisäksi mittelöitiin ratsastusjousiammunnassa. En ollut koskaan kokeillut, ihaillut lähinnä somessa harrastajien upeita action-kuvia ja leikitellyt ajatuksella. Nyt ilmoitin itseni jopa kahdella oripojalla mukaan hetken mielijohteesta. Juskan lisäksi koekaniiniksi lähti Juskan poika Jaska.

Niin me sitten kaivettiin joku Väiskin vanha jousi varastosta. En ollut ampunut vuosikausiin (ei sillä, että koskaan olisin sitä varsinaisesti harrastanutkaan), ja jestas miten ruosteessa olinkaan! Siinä ne kisapäivää edeltävät illat sitten menikin, mä kirosin surkeaa sihtiäni takapihalla ja Väiski naureskeli mulle, mihin oikein olin taas itseni pistänyt.

Vaan harjoittelu tuotti tulosta. Kiukku katosi, kun en enää ampunut päin mäntyä maalitaulun sijaan. Aloin jopa nauttia ampumisesta, ihan jo maankamaralla. Hevosen selässä touhu nousi aivan uusiin sfääreihin. Oli uskomaton tunne, kun nuoli viuhahti keskelle taulua kavioiden rummuttaessa ja adrenaliinin virratessa suonissa.

Show-päivä koitti, ja mä melkein tärisin innostuksesta. Väiski oli lähtenyt mukaan apukädeksi ja ilmeisen kiinnostuneena jo itsekin lajista. Luokassa oli viisi osallistujaa, joista omat orini olivat ainoita suomenhevosia. Rauhallisuuden perikuvana tunnettu Jaska oli turhankin hidas ja tahmea, joten sijoituksemme oli toiseksi viimeinen. "Ei se mikään vauhtilajien hevonen ole", kommentoi Väiski, eikä se ollutkaan. Juska taas oli mieletön, sen kanssa oli selkeästi mahdotonta epäonnistua missään. Lähdimme kotiin kauniin syysvärisen ruusukkeen kera, sillä Juskan kanssa olimme toisia. Kotimatkalla papatin Väiskille, miten pitäisi alkaa selvittelemään niitä historiallisen ratsastuksen seuroja ja turnajaisia. Väiski puisteli päätään hymyillen. Se tiesi, mitä kävi, kun mä jostain innostuin.