Lue Sinnan kuulumisia Huminassa Kristianin päiväkirjasta.
"Joskus tammat aikuistuu ja rauhoittuu varsomisen myötä."
Niin Piritta oli sanonut. Toivoin kovasti, että varsa olisi ratkaisu Sheilan stressiongelmiin. Ja ellei se lakkaisi hermoilemasta itselleen mahahaavoja, ainakin nähtäisiin, olisiko siitä jalostustammaksi. Niin ajatellen olin sopinut Sheilan astutuksesta jalostusihmisiä minua paremmin tuntevan Danielin avustuksella. Olimme valinneet oriksi Suprant Murdan, joka asui Järnbyssä (missä juhlisimme myös häitämme kesällä, ravintola Järnby Gårdin tiloissa).
Murda oli kipakka ori, mutta koska Sheila oli niin pehmeä ja herkkä, olisi tuntunut hölmöltä valita sille sulhaseksi kovin hentoluontoinen ori. Ties vaikka varsasta sitten olisi tullut vielä emäänsäkin herkempi. Ehkä, ajattelimme me, rohkeasta Murdasta tulisi varsaan hieman sinnikkyyttä. Lisäksi ruunikko FWB-ori oli tehnyt kilpailutuloksia nousten porrastetuissa estekilpailuissa 5. vaikeustasolle seitsemän vuoden iässä ja koulukilpailuissa neljännelle tasolle. Sillä oli tuloksia kenttäratsastus- ja valjakkoajokilpailuissakin. Se oli siis suoritushevonen, ja sellaista Sheilan jalostuspariksi tarvittiin, jos varsan halusi saada kaupattua edes harrastekilpailijalle.
Murdalla oli kaksi aiempaa jälkeläistäkin, joista oli vaikea sanoa vielä suurempia, niin nuoria ne olivat. Se oli sitten taas tavallaan minun onneni, sillä vielä niin tuoreena jalostusorina sen maksut eivät olleet yhtä suuret kuin olisivat olleet jo kovemmalla jälkeläisnäytöllä varustetulla orilla. Elämästämme omakotitalollisina hevosenomistajina saattoi päätellä mitä vain, mutta fakta oli se, että jouduimme laskemaan pennejä tehdessämme isompia hankintoja ja valitsemaan ennemmin potentiaalisen nuoren jalostusorin kuin tuhottoman kalliin supertähden. Onnea oli puoliso, joka oli hevosalan ammattilainen ja osasi katsoa ratsuhevosia vielä tarkemmalla silmällä kuin minä. Siten me löysimme Murdankin Sheilan varsalle isäksi.
Ja onnea oli myös se, että Sheilan varsasta saatiin varaus nopeasti.
Kun mustanvoikko tammavarsa helmikuun 27. päivänä syntyi, se oli jo myyty. Varsa sai nimekseen Shahrazad, ja uusi varsanomistaja suunnitteli kutsuvansa sitä Sinnaksi. Pienellä hevosella oli neljä sukkaa, aivan niin kuin emällään Sheilalla ja isoisällään, minun vanhalla hoitohevosella, Sentillä. Hauska, täplittynyt pyrstötähti levitti kiemurtelevan häntänsä varsan nenäpiitä kohti, ja alkupäivinä sillä oli voikkogeenisille mustille varsoille tyypillisesti siniset silmät. Myöhemmin silmät kuitenkin tummuivat, mutta se ei lainkaan vähentänyt varsan kauneutta minun silmissäni.
Sinna oli Sheilan ensimmäinen varsa, ja minä rakastin sitä yhtä kovasti kuin Sheilaa, yhtä kovasti kuin Senttiä. Sinnan sukulaisten kanssa minulla oli vuosien yhteinen taival takana, ja siksi, vaikka varsa ei ollut virallisesti päivääkään minun omistuksessani, se tuntui minun varsaltani. Välillä halasin varsaa ihan vain siitä ilosta, että se oli terve ja hieno, ja Sheila katseli tyynenä vieressä. Stressiherkkä kilparatsuni vaikutti rauhalliselta ja järkevältä emältä, ja se lupasi hyvää tulevaisuutta varten.
Sillä ehkä eräänä päivänä minä vielä tekisin Sheilasta toisenkin varsan - sillä kertaa ihan itseäni varten. Ehkäpä Sheilasta ei tulisikaan minun elämäni kenttäkilpahevosta. Sen jälkeläisestä voisi tulla.