Elokuu 2019
Siinä se nyt on
Kuudes elokuuta kaksituhattayhdeksäntoista. Pieni musta mytty varsomiskarsinan hamppupatjalla pyrki sitkeästi jaloilleen. Olin seurannut monta kertaa ennenkin, miten vastasyntynyt varsa nousi jaloilleen; miten emä nuoli sitä kuivaksi; miten varsa hakeutui nisälle. Nyt varsa oli ikiomani, omasta tammasta ja orista, jota ihailin suuresti. Olin pakahtua onnesta. Kyyneleet silmiin kihoten kurotin halaamaan Isabellaa, joka oli jäänyt kanssani talliin valvomaan.
”Se näyttää ihan Lovelta”, sanoin lähes kuiskaten. Täydellinen pieni orivarsa oli pikimusta. Isabella nyökkäsi väsyneesti hymyillen. Vanhempi Sokka oli saanut kuunnella mun ylistyspuheita Kaajapuron uljaasta mustasta kyllästymiseen asti.
”Mulla on mini-Love”, pikkutyttömäinen hihkaisu pääsi suustani. Isabella naurahti.
”Annetaan niille hetki ja käydään hakemassa kahvia.”
Ja se on ihana
Viikot vierivät, ja varsa oli päivä päivältä nopeampi, rohkeampi ja uteliaampi. Maneesissa irti juostessaan pikkumusta esitti lennokasta laukkaa ja tiukkoja kurveja. Kasvaessaan siitä tulisi niin upea kenttähevonen, että Kristiankin olisi kateellinen. Olipa tyydyttävä ajatus.
"Siitä tulee vähintään yhtä hieno kuin Love", julistin ylpeänä Vernerille, joka oli tullut kurkkaamaan orinsa jälkikasvua Auburniin. Mies hymähti, mutta kasvoja koristava hymy kieli samansuuntaisesta mielipiteestä. Hetken epäröinnin jälkeen uskaltauduin kysymään kysymyksen, joka oli pyörinyt päässäni jo pitkään:
”Tota.. haluaisitsä auttaa sen ratsutuksessa? Ties kuinka samanlainen siitä kasvaa kun isästään, kun on niin samannäköinenkin”, naurahdin, ”maksan tietysti.” Verneri katsoi mua vähän epäuskoisena.
”Onhan siihen vielä aikaa..”