Revonkosken Juska

29.10.2020 Jousiammuntaa, kirjoittanut omistaja

Juska on mun luottoratsu. Mitä tahansa, missä tahansa, Juskan kanssa voi vaan lähteä tekemään. Ansamaassa järjestettiin Halloweenin alla Harvest Moon Show, jossa perinteisten este- ja koulukilpailuiden lisäksi mittelöitiin ratsastusjousiammunnassa. En ollut koskaan kokeillut, ihaillut lähinnä somessa harrastajien upeita action-kuvia ja leikitellyt ajatuksella. Nyt ilmoitin itseni jopa kahdella oripojalla mukaan hetken mielijohteesta. Juskan lisäksi koekaniiniksi lähti Juskan poika Jaska.

Niin me sitten kaivettiin joku Väiskin vanha jousi varastosta. En ollut ampunut vuosikausiin (ei sillä, että koskaan olisin sitä varsinaisesti harrastanutkaan), ja jestas miten ruosteessa olinkaan! Siinä ne kisapäivää edeltävät illat sitten menikin, mä kirosin surkeaa sihtiäni takapihalla ja Väiski naureskeli mulle, mihin oikein olin taas itseni pistänyt.

Vaan harjoittelu tuotti tulosta. Kiukku katosi, kun en enää ampunut päin mäntyä maalitaulun sijaan. Aloin jopa nauttia ampumisesta, ihan jo maankamaralla. Hevosen selässä touhu nousi aivan uusiin sfääreihin. Oli uskomaton tunne, kun nuoli viuhahti keskelle taulua kavioiden rummuttaessa ja adrenaliinin virratessa suonissa.

Show-päivä koitti, ja mä melkein tärisin innostuksesta. Väiski oli lähtenyt mukaan apukädeksi ja ilmeisen kiinnostuneena jo itsekin lajista. Luokassa oli viisi osallistujaa, joista omat orini olivat ainoita suomenhevosia. Rauhallisuuden perikuvana tunnettu Jaska oli turhankin hidas ja tahmea, joten sijoituksemme oli toiseksi viimeinen. "Ei se mikään vauhtilajien hevonen ole", kommentoi Väiski, eikä se ollutkaan. Juska taas oli mieletön, sen kanssa oli selkeästi mahdotonta epäonnistua missään. Lähdimme kotiin kauniin syysvärisen ruusukkeen kera, sillä Juskan kanssa olimme toisia. Kotimatkalla papatin Väiskille, miten pitäisi alkaa selvittelemään niitä historiallisen ratsastuksen seuroja ja turnajaisia. Väiski puisteli päätään hymyillen. Se tiesi, mitä kävi, kun mä jostain innostuin.

27.08.2018 Hullu(ko) päähänpisto?, kirjoittanut omistaja

”Mä lähden Juskan kanssa Siperiaan”, totesin päivällispöydässä muka ohimennen.
”Sä mitä?” Väiski yskäisi ja tuijotti mua silmät suurina.
”Jep. Marraskuussa”, selitin ja lappasin lisää riisiä lautaselleni. Väiski huokaisi syvään.
”Kaikella rakkaudella, ootko sä kulta menettänyt järkesi?”
”Se on selviytymisleiri. Eihän sitä koskaan tiedä milloin se maailmanloppu iskee”, selitin teatreelisesti ja osoitin hyökkäävästi miestäni ruokailuveitsellä. Väiski puisteli päätään.
”No, on sulla ainakin luotettavin ratsu”, mies mutisi melkein kuulumattomasti. Aina se huolehti niin kauheasti kaikesta.
”En mä sinne kuole. Oppaina on Vecnon erävelhot”, lohduttelin Väiskiä hymyillen.

09.04.2018 Keväiset söpikset Loitsulassa, kirjoittanut omistaja

Aina kun jossain on söpikset, Routaruusu on jollain tavalla edustettuna. Tottakai meidän piti korkata söpikset myös nuorempien shetlanninponien kanssa, joten Juskan lisäksi mukaan lähtivät myös Pawin varsa Fizz ja uusin tulokas Cherry. Juska osallistui tietysti Kiiltävin kisaratsu -luokkaan. Auringossa punaisena hohtava raudikko nappasi mukaansa erikoismaininnan "Hienoin suokki", ja olikin korkeimmalla sijalla kiiltokuvapuoliveristen jälkeen, viidentenä 18 osallistujasta. Kyllä saa taas olla ylpeä tästä komistuksesta. <3

Shetlanninponit edustivat luonnollisesti luokassa Pieni ja paras. Söpöläinen Fizz vei kolmossijan, kun taas kuudenneksi sijoittunut Cherry sai erikoismaininnan masukarvoistaan. Niin, siellä on vielä pahimmat talvikarvat.. Kukapa olisi arvannut, että niistä saisi positiivisella tavalla noottia?? Eihän tässä voi kuin nauraa.

06.12.2017 Yömaasto Hurmanjyrkän harrastetallilla, kirjoittanut omistaja

Itsenäisyyspäivänä Hurmanjyrkän harrastetallilla järjestettiin yömaasto. Siis ratsastamaan yöllä! No ei ihan, kymmeneltä illalla, mutta Suomen talvessa siihen kellonaikaan oli toki pilkkopimeää. Vain kuun ja valkoisen hangen kalmankalpea valo.. ja otsalamput ja heijastimet, tietysti. Hevosvalinta tähän reissuun oli helppo – Juskaa luotettavampaa hevosta ei ainakaan tässä tallissa seissyt. Niinpä punaraudikko kyydittiin traileriin ja matkattiin Pohjois-Savoon.

Kymmenpäisessä porukassa oli paljon tuttuja kasvoja viime kerralta; olin ollut maastoilemassa vajaa pari viikkoa sitten Hurmanjyrkässä ensimmäistä kertaa, silloin Kalman kanssa. Juskaa otti alusta alkaen hyvin lungisti, sitä ei kiinnostanut kukkoilla kuten edellämainittua lajitoveriaan. Tammat saivat tämänkin oripojan vähän pörhistymään, mutta se meni komentamalla ja etäisyyden ottamisella nopeasti ohi. Pimeästä ja uusista maisemista Juska ei ollut moksiskaan, vaan kulki jonon häntäpäässä kaikessa rauhassa. Yömaasto sujuikin meillä erittäin mukavasti, kirpeästä pakkasilmasta ja rempseästä seurueesta nauttien.

22-23.07.2017 Yöttömän yön vaellus Piilovuoressa, kirjoittanut omistaja

En ollut eläessäni käynyt Lapissa, mutta nyt tuli sekin vääryys korjattua. Tietysti hevosen selästä käsin. Ratsukseni valikoitui vuorenvarma Juska, kun kyseessä oli vaellus vieraissa maisemissa. Pientalli Piilovuori järjesti heinäkuun lopulla yöttömän yön vaelluksen, joka oli juuri niin ihana kuin miltä se kuulostaakin. Lähtö Lapin upeisiin maisemiin koitti lauantai-iltana ja ratsastus jatkui melkein puoleen yöhön asti. Aurinko ei laskenut horisontin taakse ollenkaan. Hiljaisuutta säesti vain hevosten kavioiden töminä ja satuloiden narina. Alkukankeuden jälkeen toisilleen vieraat ratsastajat innostuivat juttelemaan, ja tasainen puheensorina täytti loputkin hiljaisuudesta.

Itsekin heitin jotain kommentteja keskustelun väliin, mutta lähinnä keskityin ihailemaan upeaa tundramaisemaa. Jollain tapaa karu mutta silti mielettömän kaunis Lapin luonto oli jotain aivan omanlaistaan - ainakin näin ikänsä Keski-Suomessa asuneen silmään. Kuin kruunatakseen täydellisen vaelluksen hevonen allani oli rento ja hyvin utelias vastaamme tulevista poroista.

Erämökille saapuessamme hevoset valmisteltiin yöpuulle, pystytettiin teltat ikävän epätasaiseen rinteeseen ja sitten päästiin me kaksijalkaisetkin vihdoin syömään. Camp fire-laulut akustisen kitaran säestyksellä ja ateriointi nuotion äärellä toivat kotoisan tunnelman, vanhanaikaisen leirin tyyliin. Ja kuinkas ollakaan, ruuan jälkeen oli kunnon leirikasteen aika. Aikuiset ihmiset suorittamassa tehtävärataa keskellä yötä oli huvittavaa mutta silti ihanan nostalgista. Ja uni maistui, vaikka nukkumapaikka oli kaukana mukavasta.

Aamulla noustiin taas takaisin hevosen selkään, ja lähdettiin toista reittiä takaisin Piilovuoren tallille. Tunturipurojen solina ja kauniit pienet vesiputoukset saivat meikäläisen vain huokailemaan ihastuksesta. Useamman tunnin ratsastuksen jälkeen olimme takaisin lähtöpisteessä ja aivan poikki. Jopa tällaiselle joka päivä useampaa hevosta ratsastavalle vuorokauden kestävä vaellus oli tehnyt tehtävänsä. Myös Juska oli tyytyväinen päästessään traikkuun lepäämään. Edessä olisi pitkä matka takaisin Routaruusuun.

14.05.2017 Minun Juskani, kirjoittanut omistaja

Tänään oli yksi niistä päivistä, kun kaikki meni aivan päin helvettiä. Juuri tänään, kun oli vihdoin sunnuntai ja tavallistakin raskaampi viikko takana. Olin kuolemanväsynyt, mutta sepä ei epäonnetarta kiinnostanut. Kun olin polttanut aivan liian monta savuketta putkeen ja itkenyt silmäni punaiseksi silkasta uupumuksesta, päätin vihdoin heittää huonon oloni romukopppaan ja astella hämärälle tallipihalle. Kello oli yksitoista illalla, joten hevoset olivat jo syöneet iltamuronsa ajat sitten ja nuokkuivat tyytyväisenä karsinoissaan. Silti pujahdin tallin ovesta sisään ja hiippailin Juskan karsinan luo. Hämmentynyt mutta lämmin hörähdys tervehti pimeydestä ja sai kyyneleet kihoaamaan silmiin. Minun Juskani. Se ei suuttunut, vaikka tulin häiritsemään sen nukkumaanmenoa. Avasin karsinan oven ja lysähdin suomenhevosen vahvaa kaulaa vasten. Juska seisoi aivan hiljaa ja minä hengitin syvään. Ehkä elämä voisi jatkua. Kiitos, minun Juskani, oma suuri enkelini.

02.03.2017 Western-kokeilua, kirjoittanut Kemiina

“Kiinnostaisko sua kokeilla westerniä?”, Crimis kysyi minulta eräänä maaliskuisena aamupäivänä. Naurahdin kovasti, sillä olinhan vannoutunut esteratsastajana. Miten ikinä osaisin ratsastaa westernhevosella? Lounaan jälkeen Crimis sitten raahasi minut sympaattiseen talliinsa ja näytti punaraudikon suomenhevosen.
“Ompas hän kaunis!”, hymyilin onnellisena silittäessäni orin vahvaa, punertavaa kaulaa.
“Tämä on se mun westernratsu”, Crimis iski silmää.
Käänsin katseeni tiukasti ystävättäreeni ja sitten hevoseen, jälleen katsoin kulmieni alta Crimisiä. Suomenhevonen westernratsuna? Ja ihan vieläpä westernsuvusta. Sitä kun oli aina kuvitellut ettei suomenhevosia kasvateta varta vasten westerniin vaan kaikkiin muihin lajeihin. Yleensä ne ex-ravurit saivat kohtalokseen olla tädeillä lännenheppoina. Minkään maallista kokemusta minulla ei ollut koko lajista, mutta kyllähän se Juskan kautta alkoi kiinnostaa.
Hetken päästä raudikko hevonen oli jo ratsastuskentällä täysissä tamineissa. Ja minä ponnistin stetson päässä hevosen selkään. Huokasin syvään: “kaikkeen sitä ryhtyykin”. Crimis neuvoi ratsastamaan istunnalla ja ovelana opettajana hän oli napannut ohjat kokonaan pois. Eihän se nyt käsikirjoituksen mukaan mennyt, kun Juska meni juuri päinvastaiseen suuntaan, mihin olin sitä istunnallani pyytänyt. Crimis ainakin sai tuona maaliskuisena päivänä aivan loistavat naurut, kun raudikko teki aivan itsekseen laukannostot ja siirtymiset raviin, minun pitäessäni kauhuissani lännensatulan nupista kiinni. Pysäyttää kyllä osasin. “Kiitos Juska, eiköhän tämä ollut tässä…”, tokaisin hieman nolona ja pyysin Crimistä pitämään minulle joku päivä istuntatunnin. Parantamisen varaahan siinä oli!